Mulla on hirvee kiire. Kokoajan. Mä en halua jäädä kotiin, mä en halua jäädä yksin. Energiapakkaus iski heti viime viikon tapahtumien jälkeen. Tiedän että jossain vaiheessa tulee voimattomuus, itku ja ikävä. Siitä on jo viikko ja 1 päivä. Mä olin ihan varma, et mä en selviä, etten mä jaksa. Mut mä oon tässä. Onkohan pahin jo ohi? Me ei olla nähty kun nopeesti kerran sen jälkeen. Sekö oli oikeasti lääke, mikä tähän auttaa? Se ettei nää. Se ettei juttele kasvotusten. On asioita mitkä muistuttaa (Turkin kuvia en voi edes ajatella katsovani), on tuoksuja jotka muistuttaa ja niin, ne likaiset vaatteet meidän pyykkikorissa ja hammasharja vessassa. Mä tiedän, jossain vaiheessa tää "suremattomuus" kostautuu. Sillon mä romahdan. Tänää koulussa tuntu sille, et ei helvetti, emmä jaksa. Teki mieli lähtee kotiin, mut sit tulin järkeeni. Kotonahan kaikki ne muistutettavat asiat on. Koulussa saan sentään muuta ajateltavaa. Äh. Mä en tiedä mitä mä teen. Ikävä on kuitenkin suunnaton, vaikken itkekkään. Pää on ihan sekasin.
Love, Jonna